Eräs taiteellinen prosessi

Alla on dokumentoituna Athanasía Aarniosuon ja Kati Leskisen taiteellinen prosessi taltioituna dialogin muotoon. Heidän teoksensa “Memory Meadow” löytyy Löydöspolun alikulkutunnelin vierestä.

Lauantai 21.8.

VÄRIT

AA: Ensimmäisenä päivänä jännitti. Värien valitseminen etukäteen tuntui tärkeältä, vaikka intuitiivisena värienkäyttäjänä ja taiteilijana en yleensä suunnittele mitään etukäteen.

KL: Kuvientekijänä värit ovat minulle erityisen tärkeitä ja koinkin helpotuksen tunteita, kun maalivarasto pursusi värejä. Aluksi jännitin oikeiden värien löytymistä, mutta muutamien väritestauksien jälkeen tummat siniset resonoivat minussa ja ne sopivat hyvin yhteen Athanasían valitsemien värien kanssa. Tosin olen aikaisemmin maalannut saman sävyisillä maaleilla, tosin tauluja, joten en ihan tiennyt kuinka ne sopivat julkiselle paikalle. Ovatko ne liian synkkiä tai näyttävätkö ne auringossa lähes mustilta?

AA: Mua ei jännittänyt värit, vaan ehkä niiden yhteensopivuus? Kati keskittyi etsimään sopivaa sinistä, kun itse panikoin kokonaisuutta. Aloinkin heti värien löytymisen jälkeen luonnostelemaan maalausta, vaikka se tuntuikin tavallaan turhalta.

KL: Mä olin vaan niin helpottunut väreistä, että tuntui, että joo tää eli maalaus onnistuu. Lähes euforinen fiilis.

AA: Onneksi sä vaikutit niin itsevarmalta, niin mullekin tuli pikkuhiljaa sellainen olo, että kyllä se maalaaminenkin sujuu. Jännittävää sinänsä, että en yleensä jännitä mitään, enkä luonnostele. Jotenkin yhteistyö vaikutti, ja yleisön suora kohtaaminen. En halunnut ikävää palautetta!

KL: Sitä mietti välillä ehkä liikaakin yleisöä, tuleeko tökeröä kommenttia… “Eks noi osaa mitään”.

AA: Kertoo eniten ensimmäisen päivän tunnelmista se, että valitsin käytettäväksi kaikki sateenkaaren värit. Pienoinen paniikki. Kyllä kaikki järjestyy.

Sunnuntai 22.8.

MUISTOT

AA: Ensimmäinen varsinainen maalauspäivä aloitettiin pohjamaalaamalla seinä, oliivinvihreää, sinistä ja vaaleaa harmaata. Minulle maalauksessa korostuivat muistot, omaelämänkerrallisuus, ja menneisyyteni tärkeät kukat. Aloitin maalaamalla graafisia pinkkejä oleantereita, joskin korostetun tyylitellysti. Oleanterit ovat työskentelyssäni ajoittain toistuva teema, ne muistuttavat lapsuuden kesistä ja lomista Kreikassa. Ajoimme perheen kanssa moottoriteitä, minä tietysti takapenkillä, ja teitä kehystivät molemmin puolin isot oleanteripuskat. Nykyään yritän kasvattaa oleantereita Suomessa siemenistä, sisätiloissa, mutta ei se ole sama.

KL: Mulle muistojen kukkana on orvokki, joka on nyt kulkenut ehkä viisi vuotta mukana. Se on ehkä sellainen epäonnen symboli, kun olin puutarhaosastolla töissä ja hoidin siellä kukkia, mutta olin siellä myös työpaikkakiusattuna. Orvokki on sellainen kukka joka kestää vähän pakkasta ja tulee keväällä ekaksi myyntiin ja kukkii vieläkin parvekkeella, vaikka on syyskuun loppu.

AA: Orvokit ovat kyllä hyvin symbolinen kukka. Mulle tulee orvokeista mieleen tätini, joka pitää sinisestä. Itse laitan keväisin oransseja ja keltaisia orvokkeja, viime kesänä mukana oli muutama musta harvinaisuus.

KL: Musta meillä syntyi sellainen suuri skaala muistoja, josta oon tosi iloinen. Jos olisin tehnyt yksin, niin olisi tullut vaan yksi näkökulma muistoihin.

AA: Sepä! Muistosta tuli niitty!

KL: Sellainen kunnon sekaniitty!

Maanantai 23.8.

VÄLIAIKAISUUS

AA: Maanantaina olin yksin paikalla. Epävarmuuteni korostui taas, johtuen varmaankin siitä, että Kati ei ollut maalaamassa kanssani, vaikka maalasinkin unikkoja, kauniita ja hentoja. Kreikan luonnonvaraiset unikot ovat pienempiä ja hennompia kuin kasvatetut suomalaiset sukulaisensa ja ne leviävät niityille holtittomasti. Kun olin pieni, isoäitini tiedusteli minulta ja sisaruksiltani lempikukkiamme. Siskoni valitsi unikon ja isoäiti hämmästyi: “Sehän on rikkaruoho, ei se voi olla kenenkään suosikki!”

KL: Olin töissä ja välillä sain puhelimeen kuvan. Mutta mulla oli alussa se fiilis, että tulee hyvä. En jännittänyt, että Athanasía nyt jotenkin pilaisi kokonaisuuden. Meillä oli muutenkin hyvin eri rytmistä tekemistä, niin se ei haitannut yhtään että yksi teki eri päivänä.

AA: Laitoin sulle kuvia joka välissä, ja jännitin jokaista! En minäkään jännittänyt sun tekemisiä, haha, omiani vain.

KL: Jos mä jännitin jotain, niin sitä etten ollut aikaisemmin maalannut julkiselle paikalle, josta taas sulla oli jo kokemusta.

AA: Hieman kokemusta, joo. Mutta jo ekasta kerrasta olin huomannut, että palaute on lähes aina pelkästään positiivista.

KL: Hieman kokemusta on enemmän kuin ei kokemusta ollenkaan. Joten ajattelin myös, että kyllä se siellä pärjää ja osaa, kun on aikaisemminkin maalannut.

AA: Tässä maalauksessa myös omaa jännitystä helpotti se, että teemana oli väliaikaisuus. Ja vaikka meillä se teema korostui etenkin maalauksen aiheessa ja kukkien väliaikaisuudessa, niin kyllä se jossain mielessä muutti suhtautumista työhön, että tiesi sen olevan väliaikainen.

KL: Itse opettelen vielä katutaiteen väliaikaisuutta ja sitä, että päivän päästä maalauksen päällä voikin olla jo toinen maalaus.

Tiistai 24.8.

TULEVAISUUS

AA: Maalauksen pikkuhiljaa valmistuttua, levittäydyttiin myön sen ympäristöön istuttamalla kukkia ja yrttejä muun muassa asfaltin rakoihin. Perheeni tuli mukaan istutushommiin, musta oli ihanaa, miten sä otit Klión mukaan istuttamaan. Jotenkin kornisti se tulevaisuus näkyi siinä, miten lapset lähti projektiin innolla mukaan.

KL: Musta on aina ihanaa saada lapset tekemään istutuksia ja madaltaa kynnystä laittaa käsiä multaan. Ja jotenkin saada myöskin heitä muistamaan keväällä, että onkohan mitään kasvanut, kun syksyllä laitettiin siemeniä.

AA: Musta on myös hauskaa, että katutaide, mikä on aiemmin mielletty jotenkin anarkistiseksi puuhaksi, on nykyään sitä, että maalataan keskellä päivää kauniita kukkia ja salaa viljellään yrttejä. Tai että se anarkistisuus on kääntynyt ympäri tavallaan, ja nyt viljellään ruohosipulia salaa.

KL: Mutta musta on mahtavaa, että siinä on säilynyt sellainen yllätyksellisyys. Harvoin odottaa, että Myyrmäen nurkkauksessa on pieni viljelmä.

AA: Niin sitä mä tarkoitin, että se yllätyksellisyys tai “anarkistisuus” on säilynyt, ja kun itse maalaus on nyt täysin hyväksyttyä, niin sitä yllätyksellisyyttä joutuu hakemaan jostain muusta.

KL: Totta! Ja vielä aika “pehmeistä” asioista, kuten viljelystä.

KL: Tykkään myöskin siitä, että ettei tartte olla lompakossa valuuttaa, jos haluaa tehdä yllätyksellisyyttä kaupunkiin. Siemeniä voi kerätä ja luultavimmin facen ryhmistä saattaa saada jämämaaleja jne.

AA: Niin, kyllä tämän kokemuksen perusteella aloin ajatella muitakin pieniä yllätyksiä, mitä voisi katukuvaan piilottaa!

KL: Mulla kanssa houkuttaisi tehdä sissi-istutuksia tänne meidän lähiöön ja ehkä pieniä teoksia nurkkauksiin. Hyvin inspiroiva proggis!

AA: Mä haluaisin liimailla tarroja ympäriinsä, niin kuin joskus ennen klubien vessojen oviin!

KL: Ja sitten radan varsi on jotenkin hyljätyn oloinen, niin jos innostuis sinne tehdä vaikkapa vanerista pieniä maalauksia ja kiinnittää aitoihin. Ja nekin voisi kiinnittää samalla kun ulkoiluttaa koiraa.

KL: Lisäksi mehän testaittiin tulevaisuutta varten kuivattuja orvokkeja laittaa mediumilla seinään, mutta seinä oli kostea ja kuivatut orvokit mätäni sinne mediumin sisälle. Vaatii vielä hieman kokeita lisää, että voi yhdistää seinämaalausta ja kuivakukkia. Vähän kyllä ärsytti.

Torstai 26.8.

YHTEISÖLLISYYS

AA: Viimeisenä päivänä ripustin myös jo valmiiseen maalaukseen poimimiani auringonkukkia. Jo poimiessani kukkia Vantaan kaupungin kukkapellolta kohtasin muita ihmisiä. Kun ripustin kukat maalauksen eteen seinälle roikkumaan, houkuttelin paikalle muutaman selfie-kuvaajan.

KL: Me maalattiin siinä jännässä nurkkauksessa, niin vierustaiteilijat tulivat myöskin tutuksi. Ihanaa, kun korona-aikana on tuntunut hieman yksinäiseltäkin tehdä taidetta, kun ei ole ollut niin paljoa kohtaamisia ja höpöttämisiä.

AA: Huomasitko muuten, miten joissain Instagramissa vilahtaneissa kuvissa meidän maalaus oli jo tägätty? Siistiä jotenkin.

KL: En huomannut! Siitä aina vähän nousee rinta rottingille, hyvällä tavalla!

KL: Ja sitten muutaman Vantaan taiteilijaseuran taiteilijoista kävi meitä moikkaamassa, kun heillä on työhuoneita Puhoksessa.

AA: Paras oli se kreikkalainen tyyppi, joka puhui puhelimeen ja kommentoi meidän maalausta, eikä ensin edes rekisteröinyt, kun vastasin kreikaksi “ευχαριστώ” eli kiitos!

KL: Se oli hauska kohtaaminen! Muutamia ohikulkijoita pysähty juttelemaan ja lähes aina viesti oli, että lisää maalauksia. Tuli kiva fiilis.