Louhelan taideasema ”Jokiyöt”, 2018

Jokiyöt

Jokiyöt-taideasema on käsin maalattu taide-elämys Louhelan rautatieaseman käyttäjille. Pääkaupunkiseudun junayhteys Helsinki-Vantaan lentoasemalle kulkee neljän katutaiteestaan tutuksi tulleen aseman kautta. Louhelan asema sijaitsee Martinlaakson ja Myyrmäen maalattujen asemien välissä. Kaikki Louhelan seinille maalattu taide perustuu Vesa Haapalan runoon “Jokiyöt”. Jokainen taiteilija sai runon luettavakseen ja tulkitsi sitä teoksessaan haluamallaan tavalla.

Louhelan aseman taiteilijoiksi kuratoimme niin sanotusti perinteisempää maalausosaamista. Sisätiloissa näkyy Taneli Stenbergin, Anetta Lukjanovan ja Maria Kivilaakson kädenjälkeä, joista Kivilaakson työ jatkuu myös rakennuksen ulkoseinissä. Laiturialueella työskentelivät Maikki Rantala ja Jesse Pasanen. Asemarakennuksen alaosan ulkoseiniin teoksensa maalasivat Minttu Pyykkönen ja Anna Semerdjiev. Asemasiltaa kannatteleviin tolppiin taiteilivat Juha Liede sekä Essi Ruuskanen ja laiturin toisen päädyn portaikko täyttyi JP Köykän sekä Peetu Pasasen geometrisella tulkinnalla.

Teosten parissa huhkittiin kuusi viikkoa ja koko projekti huipentui avajaisiin elokuussa. Open mic -avajaisissa asukkaat pääsivät esittämään omia laulujaan, runojaan, spoken wordia ja myös yllättäen koiratanssia. SAV Taidekollektiivi oli jälleen liikuttunut kyyneliin osallistujamäärästä, palautteesta ja louhelalaisten luovuudesta. Kiitos kaikille projektista!

Jokiyöt

Oi purje, piirto kosken kuuta vasten
ja leikki savun simpun muotoisen,
ne säteet jotka illan kupeet nuoli
on ehtineet jo taakse merien,

hän mylvi, vaikeroi
hiljaa virtasi Vantaa, mutaisena
sen pyörre meille tuttu, sateen jälkeen
vain suuri teeskentelijä saattoi laulaa
love me tender, love me true
lisäsit saippuaa soppaan, heitit
vaatteesi jorpakkoon ja uit.

Hienot naiset nostavat kulmakarvojaan,
sinä nostit hamettasi, otit huikan ja astuit ammeeseen,
rinnat kiinteinä kuin nauriit, tiesit kuinka rakas olet,
lanteesi, reitesi, kaulasi vaski, ja me oltiin
ryvetty tämän haudan halki
ja hiukset nykien vastarannalle.

Tuli yö, hullu kettu – yököt kiisivät jokea.
Vierelläni tuhkanainen viileässä lehdossa,
tähkänainen tiilenmustan taivaan alla:
niin tervehti meitä poteroistaan elokuu.

Virrasta kohosi naisen kuva, iho
pilvien maitoa valuen, ranta yllään
kuin vihreä, härnäävä vaate
ja joka hetki painumassa takaisin.

Ja sitten: laakso kokosi kellojaan,
aurinko nousi rattailleen, paloi
rastas, oli toisen lumouksen aika.

Vesa Haapala (2007)